Tulppaanipuisto

Plääh tätä blogia. Ei musta kyllä säännöllistä bloggaajaa tule, sen verran harvoin jaksan istua alas kirjottelemaan, mitä on taas tullut puuhailtua. Täällä sattuu sitä sun tätä melkeen joka päivä, ja jos kaiken kirjotan tänne ylös niin eihän elämiseen jää ollenkaan aikaa. Tänään kuitenkin pääsin ensimmäistä kertaa käymään Emirganessa, joka on kuuluisa tulppaaneistaan.

Istanbuliin istutetaan keväisin miljoonia tulppaaneja, tänä keväänä kuulemma yli 14 000 000. Näistä 2 500 000 on istutettuna Emirganen puistoon, ja laatujakin on yli 200. Siinä riittää suomalaistytölle ihmettelemistä taas kerran.

Vaarallisia murkkuja

Suurin osa Emirganen kukista on tulppaaneja, mutta kämppis-K tiesi sanoa, että nämä murkut on tehty silkkikukista.

Alkuun oli aika pilvistä ja kylmääkin, mutta kahvitauon jälkeen aurinko tuli aika kivasti piilostaan pilven takaa lämmittämään. Takki oli kyllä silti aika jees olemassa, samoin käsineet.

Kunnan työntekijät

Täällä Turkissa työnteko on vähän erilaista kuin Suomessa. Kuvassa näkyy samaa palstaa leikkaamassa kuusi työntekijää, ja kuvasta rajautui pois vielä ainakin kaksi. Mutta sentään kaikki tekee töitä! Suomessahan suurin osa vaan katsoo vierestä kun yksi kaivaa kuoppaa, eiks se niin mene? Kuvasta näkee myös sen, että ihan kaikki tulppaanit ei vielä kuki. Toivottavasti puisto on vielä kuun lopussa kauniina, niin sitä olis kiva esitellä Suomi-vieraille.

Joutsenet joessa

Samoin kuin murkut, nämä joutsenetkin on kai tehty silkkikukista. Tai ehkä ruusuista, minä en kyllä tiedä. Mutta helmililjoissa ne ui. Kuulemma.

Lähes kaikki tulppaanit on istutettu väreittäin, mutta oikeen kivalta näyttää tämäkin pätkä, jossa on (nähdäkseni) kolmea eri väristä kukkaa.

Puisto on ihan Bosporin rannalla

Voi Bospori, how dearly do I love you! Bospori todellakin on se, mikä tekee Istanbulista ihanan. Kyllä kapeat kujat, värikkäät talot ja pursuavat basaaritkin on ihania, mutta Bospori on raikas tuuli ja suloinen keidas kovien kivikatujen keskellä. Vähintään kerran viikossa pääsen risteilemään Bosporilla, kun matkustetaan kotoa Aasian puolelta Eurooppaan, jossa Istanbulin luterilainen kirkko sijaitsee. Täytyy tehdä joku Bospori-päivityskin tänne blogiin kunhan jaksan. Se on täydellinen!

Puistoon on tehty jonkun verran lampia, jotkut isompia ja jotkut pienempiä. Yhdessä aika isossa uiskenteli ankkoja ja ainakin kaksi joutsenta, joista toinen oli musta. Tässä pienessä oli oransseja kaloja.

Kämppiksen jokerikynnet ja yhteinen jälkkäri

Puistoreissun jälkeen käytiin kotimatkalla vielä syömässä nälkä pois. Kämppis-S on käynyt pari kurssia kielikoulua ja osaa turkkia ihan huisin hyvin! (Vertailupohjana mun 30 sanaa, myönnettäköön.) Turkkilaisia usein huvittaa suuresti ulkomaisten yritykset puhua turkkia, varsinkin täällä Aasian puolella. Siitä saa aina bonuspisteitä, tällä kertaa jopa niin paljon, että laskun maksamisen jälkeen tarjoilija toi meille pöytään ilmaisen jälkkärin! Tee yleensä kuuluu ruuan päälle talon tarjoamana, mutta jälkkäri oli nyt aivan spesiaalia. Pohjalla oli jotain maitovanukasta ehkä, ja pinnalla jotain rapsakkaa rouhetta. Oli aika kiva!

İstanbul çok güzel!

Maanantaina se tapahtui, tämän viikon olen sitä ihmetellyt. Jatkosta en voi sanoa, mutta nyt se on varmaa: rakastuin Istanbuliin. Täällä on niin paljon kaikkea ihanaa, kaunista ja ihmeellistä, että pahasti naarmuuntunut kännykkäkamera alkaa tympiä ihan toden teolla. Kun eräänä päivänä saan hommattua kunnon kameran, on palattava tänne ikuistamaan kaikki tämä kauneus uudemman kerran.

Lauttamatkat Bosporinsalmella on perusarkea.

Istanbul on täynnä kapeita kujia. Ja vähän näitä leveämpiäkin ;) Tämä katu on Eminönüssä Euroopan puolella.

Istanbul on täynnä myös IHANIA ravintoloita, jotka vaan odottaa löytämistään! Tässä House of Medusa ihan Hagia Sophian takana. Juotiin tosin vaan ompputeet, ruuasta en osaa sanoa. Mutta tee oli hyvää!

Auringonlasku Eminönün satamassa.

Oisko luumupuu? Kukat kukkii ja niitä on koko ajan lisää ja lisää ja enemmän ja enemmän.

Käytiin Kapalıçarşılla eli Suurella Basaarilla. Ostin kengät; lähtöhinta 90 tl, maksoin 40 tl. Myyjä ei kyl ollut ilonen, että älä sinä tingi niin paljoa.

Löysin ison puiston! Matkaa sinne tosin on kolmisen kilometriä, joista bussilla pääsee kaksi, jos tahtoo. Tämä puisto on aika huonosti hoidettu, mutta siellä on paljon kapeita hiekkateitä, joilla voisi vetää juoksulenkit. Jos tahtoisi.

Çinili Hamamı Üsküdarissa, Istanbulin toiseksi vanhin turkkilainen sauna. Melko kutsuva, eikö? Sisältä kyllä ihan siisti, ja Sultan Ahmetin hamameihin verrattuna todella halpa. Sauna kuorinnalla ja pesuhieronnalla maksoi 42 tl, eli noin 15 €. Oli aikamoinen kokemus, suosittelen rohkeille!

Voitko väittää, että jossain on kauniimpaa?

Kız Kulesi eli Neidon Torni Üskûdarin edustalla Aasian puolella Bosporia.

Mihirimah Sultan Cami, ensimmäinen moskeijavierailu. Eikun taisi Sininen Moskeija olla aiemmin, mutta nyt oli mukana suomalainen opas, joka kertoi vähän kuinka moskeijoissa rukoushetket esimerkiksi etenee.

Tuoreita hedelmiä myydään melkein joka kaupassa tällä tavalla katujen varsilla.

Tää viikko on ollut täynnä aurinkoa ja useimpina päivinä ulkona on pärjännyt jo ilman takkia. Illalla kyllä tulee aina kylmä ja samoin varjossa on kylmää. Kukkia alkaa olla tosiaan koko ajan enemmän, se on valtavan ihanaa! Näyttää ja tuntuu siltä kuin koko kaupunki heräisi eloon lopputalven kylmien sateiden jälkeen. Monessa paikassa tulppaanit kukkii jo upeasti. Paljon muita kukkia en sitten tunnistakaan, mutta paljon niitä alkaa olla, ja toinen toistaan kauniimpiahan ne on. Ennen en ole ollut yhtään kukkaihminen, mutta täällä ne tuo niin paljon väriä ja eloa harmaaseen kaupunkiin, että mullakin ihan sydän sulaa.

Sateen ropina

Tänään aamulla heräsin ihanaan ääneen. Ei kuulunut liikenteen meteliä, ei rukouskutsua, ei kauppiaiden huutoja kadulta, eikä edes narisevan vessan oven ääntä. Kuului sateen ropinaa. Sade sinänsä ei ole ihana tai edes kiva juttu, kun täällä on nyt satanut tosi paljon koko ajan kun olen täällä ollut, ja kylmäkin sitten on. Mutta sateen ropina. Se on yksi maailman parhaita ääniä. Enkä edes tiedä, mitä vasten ne pisarat sitten ropisi, koska ikkuna on ihan kuiva enkä ennen ole kuullut sadetta tänne sisälle. Mutta kiitettävän kovaa se kuitenkin kuului. Ropinasta tuli niin rauhallinen ja hyvä fiilis, että pystyn tänne blogiinkin jo kertoa vähän Istanbul-kuulumisia. Pieni hiljainen hetki kaiken hälinän keskellä.

Näkymät kotipartsilta. Huomaa kaukana siintävä Eurooppa!

Istanbul on suuri. Ja vieras. Kieli on outo. Ihmiset on uusia. Kaupat erilaisia. Kotikaan ei ole tuttu. Sopeutuminen ja kaiken uuden hyväksyminen todeksi ei yllättäen olekaan ihan helppoa ja yksinkertaista. Ainakaan mun aivoille. Viime viikon lopulla meidän tyttökommuuniin muutti viimeinen jäsen, H, joka on mulle jo Suomesta tuttu. On aika ihanaa kun ihan kaikki ei enää ole vierasta ja outoa :)

Alkaa täällä paikatkin olla jo tuttuja, vaikka ei kyllä kotoisia vielä. On aika raskasta, kun tahtoa on sopeutua ja olla kuin kala vedessä, mutta tuntuu enemmän siltä kuin keuhkot ei osaisi hengittää. Silmät on sokeat yksityiskohdille, kun niitä on niin kamalan paljon. Kieltä ei vaan tajua. Tulee aika levoton olo.

Sipsit on hyviä, sanakirja hajoilee ja Raamattu on rakas.

Kaikenlaista ruokaa on tullut maisteltua, ravintoloita nähtyä, kahviloita koettua, katuja tallattua, kaupoissa käytyä, bussilla kuljettua, lautalla lainehdittua ja metrolla matkustettua. Turkkilainen komediaelokuvakin käytiin pienellä suomalaisporukalla katsomassa: Recep Ivedik 4, https://www.youtube.com/watch?v=PraQ0_W8OXI. Oli aika surkee, traileri kertoo kaiken. Muutama ravintola on ollut ihan helmi, esimerkiksi eilen käytiin baklavalla Karaköyssä, ja tuore suklaabaklava oli pala taivasta. Kuvaa en tajunnut ottaa, höh. Ulkona syödään aika paljon, kun se on semihalpaa.

Tosiaan tuntuu, että kaikki muuttuu, melkeen kaikki tuttu on poissa tai vähintäänkin järkkyy. Hyvin vähän on sellaista, mistä pitää kiinni ja mihin voi luottaa ja turvata. Silloin on hyvä, kun psalmi 19 muistuttaa, että "Herran sana on puhdas ja aito, se pysyy iäti." Että meillä on Jumala, joka ei muutu, vaikka ihmiset ja asiat muuttuu. Ja jota vieläpä kiinnostaa, miten meillä menee.

Perillä!

Täällä ollaan, Istanbulissa. Fiilikset on ihan positiiviset mutta vähän sekavat. Ei oo oikeen ajatus ehtinyt Suomenmaalta mukaan vielä, mutta eiköhän sitä tässä muutaman päivän aikana tajua että täällä ollaan. Ekan yön sain viettää perheessä, johon menen lapsenhoitajaksi. Se oli ihanaa, ei tarvinut yhtään miettiä aamupaloja ynnä muita ja pääsin heti tutustumaan nelivuotiaaseen tyttöön R, jota sitten leikitän. Suloinen ja reipas on hän!

Kiovan rauhallinen lentokenttä.

Lennot ostin sieltä, mistä halvimmalla sai, eli Ukraine International Airlinesilta. Kiovassa oli välilasku, joka sujui kyllä ihan ongelmitta, venyi vaan vähän tarkoitettua pitemmäksi. Sisällissota ei lentokentälle asti näkynyt ollenkaan, työntekijätkin näytti lähinnä tympääntyneiltä.

Niin ja täällä on lämmin! Tänään oli vähän päälle kymmenen astetta ja aurinko paistoi. Tienvierustoille on istutettu kukkia, puiden alta voi bongata orvokkeja, ja kirsikkapuut kukkii jo! Tykkään!

Lähdön hetket

Nyt se sitten on viimeinen Suomi-aamu hetkeen takana, eikä kyllä ollut kovin jännittävä. Maanantaina jo päivittelin, että tylsää kun kaikki hoidettavat asiat on jo hoidettu eikä ole mitään järjesteltävää jäljellä. Ensi kerralla täytyy jättää kaikki mahdollinen siihen kuuluisaan viime tippaan, eipä tule tylsää.

Siinäkin mielessä oli huono juttu, kun ei ollut mitään järjesteltävää, että täytyihän sitä sitten jotain tekemistä kehittää. Minä kehitin ajan kampaajalle. Ja sinänsähän se on ihanoista ihaninta istua pehmeässä tuolissa kun joku hipeltää hiuksia, mutta poikkeustilanteita löytyy. Yksi niistä on silloin, kun et tiedä mitä haluat. Sen olen todennut niin monta kertaa aiemminkin, että hataralla mielikuvalla toiveesta ei kannata kampaajalle mennä. Ja silti taas tein sen virheen, että ajattelin että onhan siinä 50/50 tsäänssit onnistua. No, ei onnistunut. Sapetti. Vähän sapettaa kyllä edelleen.

Mutta, niinkuin ihana Poikaystävä sanoi, ei ihan kaikki pääse tuosta noin vaan kolmeksi kuukaudeksi Turkkiin. Aika paljon on Jumala mua siunannut. Ihan totta se on, ja siitä oon kyllä ilonen ja kiitollinen. Muutaman minuutin päästä lähden bussille, jolla pääsen lentokentälle, jossa nousen koneeseen, jolla lennän Kiovaan, jossa vaihdan toiseen koneeseen, jolla lennän Istanbuliin, jossa asun seuraavat kolme kuukautta.

Tästä säästä ei tunnun pahalta lähteä. Hei hei Suomi!

Hitsin hepatiitti

Turkkiin kun matkustaa, varsinkin vähän pitemmäksi aikaa, suositus on, että olkavarteen pistetään kolme piikkiä hepatiittirokotetta. A tai B on se suositeltu, en nyt muista kumpi, koska fiksuna tyttönä otin molemmat samalla kertaa yhdistelmärokotteella. Ensimmäinen otetaan silloin kun otetaan, toinen siitä kuukauden päästä ja kolmas sitten 6-12 kuukauden sisällä ensimmäisestä, to seal the deal for a lifetime.

Hitsin tästä jutusta tekee kaksi hassua sattumusta. Ensimmäisen rokotteen ostin ja pistätin Keuruulla tammikuun alkupuolella, ja kaikki meni aivan hyvin ja normaalisti. Toisen ja kolmannen rokotteen ostin viime viikolla Ryttylän apteekista. Kun pääsin piikkieni kanssa kotiin opistolle, huomasin että molemmissa paketeissa luki ihan väärä nimi. Pardon? Väärä nimi, kyllä. Seuraavana aamuna painelin silti pistättämään toisen piikeistä terveysasemalle, ja sen jälkeen apteekkiin ihmettelemään asiaa. Ihmetteli sitä myyjäkin (ts. farmaseutti tai proviisoriko se on se korkeampi), mutta sain kuin sainkin jäljellä olevaan piikkipakettiin uuden tarran ihan omalla nimellä, ja kaupan päälle kiva täti antoi myös pienen tuubin perusvoidetta! Go Ryttylä!

Tämä oli torstai, vaan tarinahan jatkuu. Laitoin pakettini (jossa vihdoin oli oma nimi) jääkaappiin, kuten kuuluu, toiseen opiston tyttöjen kerroksen yhteisistä keittiöistä. Näin KV-linjan lähijakson loppuessa jääkaapeista tuppaa löytymään yhtä jos toista rokotetta, ja tälläkin kerralla siellä oli myös toisen linjalaisen hepatiitti AB-rokote. Perjantaiaamuna lähdin kuten aiemmin taisin mainostaa, Poikaystävän luo muille maille. Sunnuntaina tuli Facebookiin päivitys, joka nostatti vähän lyöntitiheyttä tuolla sydämen pohjukassa:

KV-linjalainen kertoi käyneensä perjantaina pistämässä tällä erää viimeisen hepatiittirokotteensa, ja kesällä tämän toverin tulisi ostaa se viimeinen piikki. Mutta kuinkas kävikään; piikki oli pistetty, ja kuitenkin jääkaapista löytyi vielä yksi rokote hänen nimellään. Ihmeitä siis tapahtuu! Pienen selvittelyn jälkeen pääteltiin, että pistetty piikki oli se, jossa kaiken (suurensuuren) vaivan jälkeen oli minun nimeni, ja pääsen kesällä taas pistämään piikin väärällä nimellä. Tällä kertaa paketissa sentään on tuttu nimi. No harm done siis, eikä ehkä sydämentykytyksillekään löytynyt oikeaa aihetta, mutta pääsinpä pilaamaan ystävän ilon. Surku. Olishan se ollut kiva, jos olisi saanut todistaa tällaista pientä hassua 50 €:n arvoista ihmettä. Kyyninen aivopuolisko kuitenkin voitti, tällä kertaa.

Eroahdistus

Tänään pärähti käyntiin vuoden neljäs ja toistaiseksi mun viimeinen viikko täällä opistolla. Viime viikon olin melkeen kokonaan kipeänä, mikä oli tosi harmi kun opiskeleminen on niin paljon kivempaa. Oikeasti. Aika moni muukin oli täällä kipeänä, ja erityisesti meidän vanhojen opiskelijoitten miitissä ollut porukka otti osumaa. Nimittäin melkeen kolmasosa paikallaolleista sai nuhan muutaman päivän haarukalla.

Nuha on jo lähestulkoon menneen talven kauroja, ainakin heti kun henki alkaa kulkea normaalisti, mutta akuuttiakin hätää kyllä löytyy. Nimittäin maailmanihaninkämppikseni (no hard feelings for the previous ones) S lähti yhtä ihanan (ainakin lähes) sulhasensa kanssa kohti Brittilää ja jätti mut selviytymään ihan yksin tämän 10m²:n lukaalin huoltamisesta. Terkkuja sinne! Hassua kun syksyllä ja vielä tammikuussa mietin, että oispa huippua saada pitkästä aikaa oma huone, jossa sais rauhassa erakoitua välillä. Kuitenkin S oli näitten kolmen viikon ajan niin niin ihanaa ja toivottua seuraa, että eiköhän sekin ollut yläkerrassa järjestetty juttu. Mutta ehkä tästäkin yksinäisestä viikosta selvitään, Turkissa pääsen (joudun) ehkä sitten taas jaettuun huoneeseen. Niin että nautipa nyt vaan tästä rauhasta!

Ja kyllähän mä nautinkin. Tällä viikolla pitäis aika lailla katsoa valmiiks, mitä sitä tyttö lievällä vaateaddiktiolla tarvii kolmen kuukauden aikana Istanbulissa, ja voi olla että siihen tarvin aika paljon sekä henkistä että fyysistä tilaa jäsentää kaiken tavarani ja tarpeeni. Sekään kolkka maailmasta ei oo tähän aikaan vuodesta hillittömän lämmin, saan olla onnellinen jos lämpötila on +10 asteessa, joten ihan vähillä vaatteilla ei pärjää. Muutenkin kaikki, mikä millään tavalla muistuttaa TURHAA, on pakko jättää pois matkasta, koska mukaan saan vaan yhden ruumalaukun ja käsimatkatavarat.

Niin ja torstaina pitää myös muistaa käydä ottamassa hepatiittirokotteen toinen osa! Muita rokotuksia Turkkiin ei onneksi tarvikaan hankkia.

Kunhan selviän tästä (kerta kaikkiaan kamalasta ja masentavasta, eikö niin) viikosta, saan palkinnon. Perjantaina näen Maailman Ihanimman Poikaystävän, jonka kanssa saan olla suunnilleen viikon päivät. Kuinka luksusta! Poikaystävällä on myös synttärit, ja ootan innolla että pääsen vihdoinkin antamaan lahjan, jota on piiloteltu kaapissa jo ihan tarpeeks kauan. Yippee!