Perillä!

Täällä ollaan, Istanbulissa. Fiilikset on ihan positiiviset mutta vähän sekavat. Ei oo oikeen ajatus ehtinyt Suomenmaalta mukaan vielä, mutta eiköhän sitä tässä muutaman päivän aikana tajua että täällä ollaan. Ekan yön sain viettää perheessä, johon menen lapsenhoitajaksi. Se oli ihanaa, ei tarvinut yhtään miettiä aamupaloja ynnä muita ja pääsin heti tutustumaan nelivuotiaaseen tyttöön R, jota sitten leikitän. Suloinen ja reipas on hän!

Kiovan rauhallinen lentokenttä.

Lennot ostin sieltä, mistä halvimmalla sai, eli Ukraine International Airlinesilta. Kiovassa oli välilasku, joka sujui kyllä ihan ongelmitta, venyi vaan vähän tarkoitettua pitemmäksi. Sisällissota ei lentokentälle asti näkynyt ollenkaan, työntekijätkin näytti lähinnä tympääntyneiltä.

Niin ja täällä on lämmin! Tänään oli vähän päälle kymmenen astetta ja aurinko paistoi. Tienvierustoille on istutettu kukkia, puiden alta voi bongata orvokkeja, ja kirsikkapuut kukkii jo! Tykkään!

Lähdön hetket

Nyt se sitten on viimeinen Suomi-aamu hetkeen takana, eikä kyllä ollut kovin jännittävä. Maanantaina jo päivittelin, että tylsää kun kaikki hoidettavat asiat on jo hoidettu eikä ole mitään järjesteltävää jäljellä. Ensi kerralla täytyy jättää kaikki mahdollinen siihen kuuluisaan viime tippaan, eipä tule tylsää.

Siinäkin mielessä oli huono juttu, kun ei ollut mitään järjesteltävää, että täytyihän sitä sitten jotain tekemistä kehittää. Minä kehitin ajan kampaajalle. Ja sinänsähän se on ihanoista ihaninta istua pehmeässä tuolissa kun joku hipeltää hiuksia, mutta poikkeustilanteita löytyy. Yksi niistä on silloin, kun et tiedä mitä haluat. Sen olen todennut niin monta kertaa aiemminkin, että hataralla mielikuvalla toiveesta ei kannata kampaajalle mennä. Ja silti taas tein sen virheen, että ajattelin että onhan siinä 50/50 tsäänssit onnistua. No, ei onnistunut. Sapetti. Vähän sapettaa kyllä edelleen.

Mutta, niinkuin ihana Poikaystävä sanoi, ei ihan kaikki pääse tuosta noin vaan kolmeksi kuukaudeksi Turkkiin. Aika paljon on Jumala mua siunannut. Ihan totta se on, ja siitä oon kyllä ilonen ja kiitollinen. Muutaman minuutin päästä lähden bussille, jolla pääsen lentokentälle, jossa nousen koneeseen, jolla lennän Kiovaan, jossa vaihdan toiseen koneeseen, jolla lennän Istanbuliin, jossa asun seuraavat kolme kuukautta.

Tästä säästä ei tunnun pahalta lähteä. Hei hei Suomi!

Hitsin hepatiitti

Turkkiin kun matkustaa, varsinkin vähän pitemmäksi aikaa, suositus on, että olkavarteen pistetään kolme piikkiä hepatiittirokotetta. A tai B on se suositeltu, en nyt muista kumpi, koska fiksuna tyttönä otin molemmat samalla kertaa yhdistelmärokotteella. Ensimmäinen otetaan silloin kun otetaan, toinen siitä kuukauden päästä ja kolmas sitten 6-12 kuukauden sisällä ensimmäisestä, to seal the deal for a lifetime.

Hitsin tästä jutusta tekee kaksi hassua sattumusta. Ensimmäisen rokotteen ostin ja pistätin Keuruulla tammikuun alkupuolella, ja kaikki meni aivan hyvin ja normaalisti. Toisen ja kolmannen rokotteen ostin viime viikolla Ryttylän apteekista. Kun pääsin piikkieni kanssa kotiin opistolle, huomasin että molemmissa paketeissa luki ihan väärä nimi. Pardon? Väärä nimi, kyllä. Seuraavana aamuna painelin silti pistättämään toisen piikeistä terveysasemalle, ja sen jälkeen apteekkiin ihmettelemään asiaa. Ihmetteli sitä myyjäkin (ts. farmaseutti tai proviisoriko se on se korkeampi), mutta sain kuin sainkin jäljellä olevaan piikkipakettiin uuden tarran ihan omalla nimellä, ja kaupan päälle kiva täti antoi myös pienen tuubin perusvoidetta! Go Ryttylä!

Tämä oli torstai, vaan tarinahan jatkuu. Laitoin pakettini (jossa vihdoin oli oma nimi) jääkaappiin, kuten kuuluu, toiseen opiston tyttöjen kerroksen yhteisistä keittiöistä. Näin KV-linjan lähijakson loppuessa jääkaapeista tuppaa löytymään yhtä jos toista rokotetta, ja tälläkin kerralla siellä oli myös toisen linjalaisen hepatiitti AB-rokote. Perjantaiaamuna lähdin kuten aiemmin taisin mainostaa, Poikaystävän luo muille maille. Sunnuntaina tuli Facebookiin päivitys, joka nostatti vähän lyöntitiheyttä tuolla sydämen pohjukassa:

KV-linjalainen kertoi käyneensä perjantaina pistämässä tällä erää viimeisen hepatiittirokotteensa, ja kesällä tämän toverin tulisi ostaa se viimeinen piikki. Mutta kuinkas kävikään; piikki oli pistetty, ja kuitenkin jääkaapista löytyi vielä yksi rokote hänen nimellään. Ihmeitä siis tapahtuu! Pienen selvittelyn jälkeen pääteltiin, että pistetty piikki oli se, jossa kaiken (suurensuuren) vaivan jälkeen oli minun nimeni, ja pääsen kesällä taas pistämään piikin väärällä nimellä. Tällä kertaa paketissa sentään on tuttu nimi. No harm done siis, eikä ehkä sydämentykytyksillekään löytynyt oikeaa aihetta, mutta pääsinpä pilaamaan ystävän ilon. Surku. Olishan se ollut kiva, jos olisi saanut todistaa tällaista pientä hassua 50 €:n arvoista ihmettä. Kyyninen aivopuolisko kuitenkin voitti, tällä kertaa.

Eroahdistus

Tänään pärähti käyntiin vuoden neljäs ja toistaiseksi mun viimeinen viikko täällä opistolla. Viime viikon olin melkeen kokonaan kipeänä, mikä oli tosi harmi kun opiskeleminen on niin paljon kivempaa. Oikeasti. Aika moni muukin oli täällä kipeänä, ja erityisesti meidän vanhojen opiskelijoitten miitissä ollut porukka otti osumaa. Nimittäin melkeen kolmasosa paikallaolleista sai nuhan muutaman päivän haarukalla.

Nuha on jo lähestulkoon menneen talven kauroja, ainakin heti kun henki alkaa kulkea normaalisti, mutta akuuttiakin hätää kyllä löytyy. Nimittäin maailmanihaninkämppikseni (no hard feelings for the previous ones) S lähti yhtä ihanan (ainakin lähes) sulhasensa kanssa kohti Brittilää ja jätti mut selviytymään ihan yksin tämän 10m²:n lukaalin huoltamisesta. Terkkuja sinne! Hassua kun syksyllä ja vielä tammikuussa mietin, että oispa huippua saada pitkästä aikaa oma huone, jossa sais rauhassa erakoitua välillä. Kuitenkin S oli näitten kolmen viikon ajan niin niin ihanaa ja toivottua seuraa, että eiköhän sekin ollut yläkerrassa järjestetty juttu. Mutta ehkä tästäkin yksinäisestä viikosta selvitään, Turkissa pääsen (joudun) ehkä sitten taas jaettuun huoneeseen. Niin että nautipa nyt vaan tästä rauhasta!

Ja kyllähän mä nautinkin. Tällä viikolla pitäis aika lailla katsoa valmiiks, mitä sitä tyttö lievällä vaateaddiktiolla tarvii kolmen kuukauden aikana Istanbulissa, ja voi olla että siihen tarvin aika paljon sekä henkistä että fyysistä tilaa jäsentää kaiken tavarani ja tarpeeni. Sekään kolkka maailmasta ei oo tähän aikaan vuodesta hillittömän lämmin, saan olla onnellinen jos lämpötila on +10 asteessa, joten ihan vähillä vaatteilla ei pärjää. Muutenkin kaikki, mikä millään tavalla muistuttaa TURHAA, on pakko jättää pois matkasta, koska mukaan saan vaan yhden ruumalaukun ja käsimatkatavarat.

Niin ja torstaina pitää myös muistaa käydä ottamassa hepatiittirokotteen toinen osa! Muita rokotuksia Turkkiin ei onneksi tarvikaan hankkia.

Kunhan selviän tästä (kerta kaikkiaan kamalasta ja masentavasta, eikö niin) viikosta, saan palkinnon. Perjantaina näen Maailman Ihanimman Poikaystävän, jonka kanssa saan olla suunnilleen viikon päivät. Kuinka luksusta! Poikaystävällä on myös synttärit, ja ootan innolla että pääsen vihdoinkin antamaan lahjan, jota on piiloteltu kaapissa jo ihan tarpeeks kauan. Yippee!